Neiti Nelijalkaisia

Meille tuli hoitoon pieni Tilli Tilppanen. Sara-neiti oli mukana noutamassa pientä hauvaa lemmikkihoitolasta. Sara päätti huutaa ensimmäiset viisi minuuttia, mutta kun auto lähti hoitolan pihasta ajelemaan, kumpikin hauvaneiti hiljeni omalle paikalleen; Tilli auton takapenkille ja Sara peräkonttiin.

Kotiin tultiin ison tavaramäärän kanssa. Tavarat jäivät sisälle, mutta nämä kolme neitiä lähtivät yhdessä ulos. Ulkoilu alkoi ihmetellen lunta. Pian Neiti Nelijalkaiset pääsivät vapaaksi metsään, ja voi sitä hauvojen ja ihmisen riemua, kun neidit tulivat toimeen vallan hienosti! Piti ihan Thaimaahan asti siitä soittaa. Meillä osataan leikkiä ilman murinaa, ilman haukkumista ja ilman pelkäämistä! Sara-neiti heilutti häntääkin enemmän kuin ikinä. Taitaa olla niin, että Sara-neiti ottaa tästä itselleen kahden viikon terapiaistunnon. Jo ensimmäinen istunto tuotti tulosta. Hyvä Tilli-neiti!

Lenkkiä päätettiin jatkaa isompaan metsään, jossa rymyttiin yhtä onnellisina kuin edellisessäkin. Kyllä meillä osataan! Valtavaa vallan. Metsästä kipsuteltiin sitten kotiin, laitettiin hihnat nukkumaan ja etsittiin karvaisille neideille luut. Sara-neiti sai lihan värisen luun, Tilli-neiti sai valkoisen. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut tyytyväinen omaan luuhunsa, joten he päättivät tehdä vaihtokaupat, ilman ihmisen apua. Tilli otti ensin Saran luun, jonka jälkeen Sara otti Tillin luun. Näin neidit asettuivat olohuoneen sohvan molemmin puolin nakertamaan luitaan, hyvin tyytyväisinä.

Illan kruunaa tämä hetki: neidit nukkuvat alle metrin päässä toisistaan. Eikä kukaan murise.

Sairaalle armoa.

Kyllä voi mennä tyhmällä ihmisellä kauan tajuta, mikä oikeesti merkitsee. Millä oikeesti on väliä ja mitä ilman ei voi elää, vaikka kaikki muu olisikin kunnossa. Eikä ees olisi kunnossa, jos Jumala puuttuisi. Uskovaisen perheen ja seurakunnan kasvattina tiedän asioita, tiedän siis kaiken, osaan sanoa oikeat asiat ja osaan etsiä ihmisiä oikeisiin asioihin, oon aktiivinen ja ymmärtäväinen. Mutta mitä ihmettä teen kaikella sillä, jos en luota siihen Ikuiseen Käteen, joka on miut luonu ja joka loppujenlopuksi päättää, mitä miun elämällä tehdään? Tämä ainoa elämä niin T-O-D-E-L-L-A turha, jos en anna Jumalan päättää, mitä sillä tehdään. Eikä irtaantumiseen ja karkuun juoksemiseen mene kauaa, on vaarallista ajatella edes yhtä ajatusta niin, etten tarvitsisi tai en jaksaisi nyt pitää tätä suhdetta yllä. Ihmissuhteeseen tarvitaan aina kaksi, niin myös Jumalasuhteeseen: Jumala ja ihminen. Kummankin on pidettävä kiinni ystävyydestä, yhteydestä ja puhumisesta, ei voi seinille puhua ja sanoa olevansa jossain suhteessa toisen kanssa. Eikö tämä nyt voisi piirtyä minunkin aivolohkoihini niin syvästi, ettei sitä tarvitsisi enää ainakin viidettäkymmenettäkolmatta kertaa sinne raapustaa!

Kätesi Sun, Kätesi Sun, ovat niin paljon saaneet aikaan.
Käsiisi Sun, Käsiisi Sun luovutan kaiken uskon sairaan.
Käsiisi Sun, Käsiisi Sun...

Et Sä vaadi voittajaa, etkä miestä mahtavaa,
valtaa, voimaa, kunniaa, kokemusta mahtavaa. -HB

Niin, minä riitänkin ja saan armon. Saan täydellisen puhdistuksen ja valkoisen sydämmen, kun sitä pyydän. On vain tajuttava, etten voi olla enää minä, vaan Sinä minussa. En voi katsoa enää minun silmin, vaan on katsottava Sinun silmin ja Sinun silmiin. Myrskypilviäkään en nää, kun katson Sinun silmiisi. Rakastaviin silmiisi, joista ei armo lopu Koskaan. Täydellistä olla Sinun lapsesi, prinsessasi, jota välillä täytyy kouluttaa kovallakin kädellä. Olethan Isä, etkä anna lapsesi mennä hukkaan.

Oletha Isä, minun Isä.

Ja kaiken huippu.

Itsekkyys -mikä (ihana) tekosyy olla tekemättä jotain. Tai tehdä jotain jälkeenpäin sitä katuen. Kuinkan paljon ihmiseen onkaan varastoitu itsekkyyttä? Mie en voi tehdä sitä mitä tahtoisin itsekkyyden takia. Eikä lahjojakaan siihen ehkä olisi.

Paras on pysy alueella, jonka osaa ja jossa tunnetaan. Jossa ei voi yllättää ja johon lopulta väsyy tai kyllästyy tai siihen saattaa jopa harmaantua, ei ihmisten vuoksi, vaan itsensä ja riittämättömyytensä vuoksi. Ei ehkä kannata edes yrittää mitään uutta, niin sanotusti turpaan saattaa tulla. Ensin vaikka itseltään ja sitten voikin kääntää toisen posken vaikka seuraavalle ohikulkijalle.

Pienista voisin enemmän ottaa oppia, ei tarvitsisi hölmöillä näillä isoilla aivoilla joista mihinkään kuitenkaan ole. Missä kohtaa nuoruutta lapsuuden viisaus viedään pois? Eikö voisi tajuta pysyä lapsena, pienenä, rehellisen itsekkäänä ja aidosti rakastavana. Vaan eipä koskaan enää voi. Edes hitustakaan.

Pienet ja vielä pienemmät

Kohta olen valmis. En elämään, vaan olemaan se, miksi halusin tulla. Sitten on elämä virallisesti täynnä pieniä ja vielä pienempiä, pienen pieniä.

Sitten on elämä täynnä hattaraisia hymysuita, aurinkoisia tuikkusilmiä, kiukuttelevia ja väärinpäin kallistettuja maailmoita, ihmetteleviä hetkiä ja tutkivia kohtaamisia. Sitten on elämä ihmeellistäkin ihmeellisempää.

Vaikka on se jo nytkin. Nämä pienen pienet pitävät siitä huolen. Jokaisella pitäisi olla oma pienensä näyttämään millaiseksi kaikki luotu. Ihmetellään sitten sitä.

Säälittävyys.

Miten voikaan iso ihminen, joka olevinaan osaa olla ihan _tavallisesti_, olla äärimmäisen säälittävä ihan pienestä asiasta? Ja vielä toivoa olevansa jotain muuta. Ja vielä toivoa, että joku muukin olisin jotain muuta ja ajattelisi niin kuin tämä tahtoo. On se kumma. Kun ei vain voi olla normaali, vaan pitää säätää jotain muuta. Useimmiten.