1. Kuinka idea blogista syntyi

Blogi. Se kuulosti kivalta. Se kuulosti siltä, että kaikki vakavasti otettavat (nais)ihmiset kirjottaa blogia. Kaikilla on siihen joku Huippu Idea, jota he noudattavat läpi blogin. Oli se lastenvaatteet, muoti, meikit ja kynnet, uskonasiat ja hengellisyys, huumori, yleinen avatuminen tai kritisoiminen kaikesta ja kaikkea kohtaan tai näitä kaikkia sekaisin, niin monet, jopa useimmat, ovat onnistuneet asiansa kertomisessa ja julkituomisessa Hyvin. Miekin tahdoin. 

Vaikka tiesin, että oon eläissäni kirjoittanut vain satuja. Ja runoja. 

Mutta halusin yrittää. Ja ajattelinkin, ettei tästä kovin julkista tule. En mainosta, en kerro kellekkään paitsi vahingossa. Vaan tässä sitä ollaan, julkisesti avoimia. Ja facebookkikin sai siellä julkaistun linkin tänne, Taivaan taskuun. 

Niimpä. 
Siellä Taskussa tahdon edelleen olla ja kirjoittaa tätäkin blogia. 
Miulle Tärkeistä asioista ja ihmisistä, otuksista, paikoista, aikaansaannoksista, haluan kirjoittaa kaikesta, millä on miusta Merkitystä.

Ja ehkä vielä joskus myös niitä satuja. Ja runoja.

Inspiraatio ja sen lähde!

Nytpä sen keksin, hieman tai vähän enemmänkin avustettuna! Keksin, mistä tänne raapustan. Ja oikeastihan mie en sitä ees keksinyt, vaan rakas ystäväni Mrs K, joka kirjoittaa kahta ihanaa blogia; 

toista Lontoon kielellä asioista, joista hän nostaa inspiraationsa, 

toista suomeksi, ohjeeksi esimerkiksi tämmöiselle taliaivolle, 

joka on vähän hukassa näitten blogien kanssa. 

Heh. 

Kurkatkaapa:

Mrs K. ihan ite!

iammmrsk.blogspot.com

Apuja bloggaukseen Kivemmasta Blogista

kivempiblogi.blogspot.fi

Mutta siis! Luinpa Kivemmasta Blogista viimeisimmän postauksen ja ajattelin, että tässä on mahdollisuuteni bloggaajana, ota tai jätä, kaikki tai ei mitään. Aion siis toteuttaa 101 postausideaa tässä tulevan vuoden aikana. Ehkäpä jo tällä viikolla ensimmäinen? Ja hei, koska oon täysi nipo järjestyksestä ja organisoinnista, todellakin teen tän järjestyksessä. Kenties joku lunttaa miun lisäkseni Kivemman blogin viime postausta, että tietäis, mitä tuleman pitää! :) 

Katsotaan ja ihmetellään. Ja kauniita unia.

Se on täytetty.

Kysyin mummiltani tänään, että miksi siulla on päällä pelkästään mustaa?

Mummi sanoi, että pitkäperjantaina on tapana. 

Tosiaan, Pitkäperjantai.

Oltiin kokoonnuttu syömään yhdessä, 

mie olin kattanut pöytää ja tehnyt koristeita eilen yömyöhään. 

Oli paikkakortit, tulppaanit, ruoho, pieniä suklaamunia, perhe. 

Oli kaikkea, mitä päällepäin täytyykin, kuinkas muuten?

Jäin kuitenkin miettimään. 

Mummi muisti sen, minkä mie luulin muistaneeni. 

Jeesus kuoli. 

Mustaa, pelkkää mustaa. Synkkää ja pelottavaa. Esirippukin repesi.

"Isä, Sinun käsiisi minä uskon henkeni." , Hän sanoi. Ja antoi henkensä.

Hän Todella Antoi Henkensä. 

Ei siksi, että se oli kivaa, 

ei siksi että saisimme käyttää mustaa yhtenä päivänä joka vuosi,

ei edes siksi että saisimme yhden juhlapyhän lisää kalenteriin.

Siksi, että Hän rakasti. Hänen ei olisi tarvinnut. 

Mutta Hän rakasti ja siksi halusi.

Istuin sohvalla yksin. 

Herra Vauva nukkui jo meidän sängyssä. Koira nukkui hamaalla pedillään ja kilpikonnalla oli omt touhut käynnissä 500 litran lukaalissaan. Mies oli seurakunnalla.

Rakastuin tähän yksinäiseen hetkeen sohvalla, iPadista kuului laulu, 

jonka olin joskus kuullut mutta jo unohtanut. 

Nyt sen löysin. Siinä se. 

Kaikesta huolimatta Hän elää, minun takiani. että miekin saisin elää.

My Redeemer Lives.

Kummalla tahansa tavalla sitä haluaa itselleen muistuttaa, että Hän elää; 

kynttilän valossa rauhassa, ehkä liikutuksesta kyynelehtien

tai

riemusta pomppien pitkin olohuoneen lattiaa, ääneen huutaen ja värikkäästi laulaen.

Nicole C. Mullen - My Redeemer Lives

Hillsong Kids - My Redeemer Lives

Tässä molemmat versiot, voit valita omasi. Ja lukea seuraavan. 

Ei siksi, että osaat sen ulkoa, vaan siksi, että Se On Totta.

Joh. 3:16

Pääsiäinen tuli tupaan

Suklaasuita ja vihreää väriä valkoisen, harmaan ja mustan jälkeen. 

Väriä on saapunut muuallekin kotiin, piristystä ja iloa tuomaan, 

elämä taitaa sittenkin voittaa!

Herra Vauva kävi ensimmäistä kertaa virpomassa, pitihän se käydä, 

niinkuin hänen isomumminsa sanoi "nuorena on vitsa väännettävä".

Palkaksi pikkumies sai ensimmäisen Fordinsa ja Mersunsa.

 Myös kesäistä päällepamtavaa löytyi pussista! 

Suloinen oli pieni virpoja, ehkä ensi vuonna saakin kiinnitellä höyhenensä itse.

"Virvon varvon tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks, sulle vitsa, mulle palkka!"

Vai mitä? :)

Rakastan nyt. Näperrän joskus.

Ajattelin kuvitelmissani ison mahani kanssa, että äitiyslomalla, Sitten Kun Minulla On Aikaa, askartelen, näpertelen, teen nukkekodin sisustusta, ehkä väkerrän käsitöihin liittyviä onnettomia räpellyksiä... Sitten kun minulla on aikaa. Aikaa. Sitten kun. Minulla on. Minullako? Ei. Ei sittenkään. Ei minulla. Ei ole. Aikaa ei ole. Näpertelyväkertelyräpeltelyaikaa ei olekaan. Mitähän kuvittelin? Että sitten kun Millin mittainen nukkuu, sitten kun hän on tyytyväisenä leikkimatolla ja sitterissä katselemassa onnellisen äitinsä touhuja.

Enpä ottanut huomioon, että tämä lapsi tahtoo olla Elämäni Keskipiste, kohokohta jokaisessa hetkessäni. Hän haluaa huomioni jakamattomasti, hän vaatii syliä, kävelyä, yhdessä ihmettelyä niin paljon että mie itken. Ilosta, yksinäisyydestä, surusta, huolesta, alakuloisuudesta, onnesta. Tämä Herra Vauva tahtoi äitin itselleen. Kokonaan.

Kuulostaa lopullisentuskaisalta. Ei omaa aikaa? Mitä ihmettä ja kuinka kummassa tästä selviää? Asiaa olen hajoillut miehelleni, äitiyhteisölleni, ystävilleni, perheelleni, koiralleni, seinille, vessapöntölle, tyynylleni, mutta En Koskaan vauvalleni. Miten voisinkaan? Olin joskus jopa varma, että koska Oma Pieneni joutuu koliikin kourissa vaan itkemään ja mie tarvitsen siksi apuja muualta, ei hän enää tunnistaisi minua, ei ainakaan äidikseen. Luulisi, etten rakasta tai huolehdi, että hän merkitsisi miulle vain väsymystä, murhetta, itkua ja masennusta.

Mutta asiahan on niin, Herra Vauva, 

aarteeni ja silmäteräni, elämäni keskipiste 

ja oma Muru Murmelini, että sinua pyysin. 

En pyytänyt muottiin vahattua nukkea, 

en pyytänyt oppikirjavauvaa, 

en pyytäny neuvolan tädin ohjeitten mukaan kasvavaa tai kokevaa vauvaa. 

Pyysin Sinut. 

Ja Sinut sain. 

Enkä mitään muuta voisi enempää rakastaa.

Väsymys, murhe, huoli, itkut ja alakuloisuus kulkevat välillä hetkissä mukana. Mutta joka aamu kun saan herätä Maailman Kauneinpaan Hymyyn, kuulla pienet jokeltelut, vokaaliäänteet, jotka muistuttavat melko läheisestiä sanaa Äiti, nähdä ja kokea joka päivä sen, että minä keskeneräinen kuvajainen Äidistä, saan olla sinulle Kaikki... Ei tätä pysty mittamaan millään mittayksiköllä. Ehkä Taivaassa on tälle oma mittayksikkönsä? Siellähän sinutkin, Herra Vauva, tehtiin.

Joten ei haittaa enää paljoakaan, ettei ole omaa aikaa. Toki sitä toivoo ja haluaa, mutta elämä on tässä ja nyt. Ota tai jätä. Ja mie mielummin otan. Siksipä näpertelyt, joita niin mielelläni tekisin, ovat jääneet vähäisiksi. Tässä kuitenkin Herra Vauvan hiirulainen, jolle on jo peti tehtynä ja vaatekaapin runko valmiina.

Hiirulainen on Mailegin, vaihdoin kaulaliinan siniseen rusettiin. Sängyn runko ja vaatekaappi on tehty iphonen laatikosta, maalattu ja koristeltu vain. Lakana patjaan, tyynyliina ja peitto on käsinommeltu viirinauhasta ylijääneistä kankaista. Henkari on taiteltu rautalangasta. Ja ehkäpä joku päivä, kenties, hiirulainen saa oman pienen mökkinsä? Ehkäpä näpertelen mökkiin jotain Herra Vauvan kanssa, sitten joskus? Kenties.

Monta hetkeä, monta ihmettä

Unohduksiin olit tämäkin paikka painunut, mutta nyt se taas nostaa sivuaan. On tapahtunut monta ihmettä ja eletty monta hetkeä sitten viime huiskintojen. Nyt taas tässä. Ihmettelemässä.

Joskus mainitsin Sara-neidin, tuon kultaisen ystäväni, joka nelijalkaisten joukkoon kuului. Tämä rakas karvahenkilö on yli vuosi sitten muuttanut, niin kuin mie uskon, Koirien Taivaaseen. Ei jaksanut kultasydän, silkkiturkki enää, eikä tarvinnutkaan. Koskaan en uskonut kykeneväni siihen ratkaisuun, mutta jostain voiman sain. Niin lähti enkeli kultainen.

Pian, hyvin pian, astui sydäntä korjaamaan uusi pieni, vauhdikas nelijalkainen neiti Unna. Unna syntyi samassa pakkaskuussa kuin Sara-neiti aikoinaan. Kotiin Unna saapui helmiäisten hankien aikaan, kovin sitä ihmeteltiinkin yhdessä, miten näissä kinoksissa pienillä tassuilla eteenpäin pääsisi. Päästiin kuitenkin ja nyt ei mikään hanki tai kinos pysäytä tätä vuosikkaista.

 

 


On kuitenkin yksi unelma, joka monien hetkien jälkeen löysi nämä kaksi ihmissydäntä ja johon nämä saivat rakastua syvemmin kuin mihinkään maalliseen. Ikinä. Tämä Millin mittainen kertoi itsestään huhtikuussa. Äitienpäivänä pieni annettiin ilmi vaikutuspiirissä oleville. Mikä onnenhurma astui silloin kylään! Siinä sitten hymyilivät naantalinaurinkona ja hangonkeksinä mummi ja ukki, Reino- ja  Ainotossut jaloissaan. Suurta odotusta jaettiin rakkaiden kanssa minuutista toiseen, valmistauduttiin sellaiseen, mihin ei voi valmistautua. Harva se päivä kannettiin kotiin Rakkaita tavaroita, joista kuviteltiin tulevan rakkaita myös Millin mittaiselle.

Sitten viimein, kun vuodesta toiseen hypättiin, Millin mittainen näytti 5cm pitkät hiuksensa ja hetki siitä, koko päänsä ja vartalonsa. Maailman Kauneimman Vartalon. Maailman Rakkaimmat Kasvot. Ei voitu enää Milliksi häntä kutsua, kun jo syntyessään oli täysissä miehen mitoissa; 4780g ja 54cm. Herra Vauvaksi häntä siis kutsuttaisiin. Sellaisena päivänä saivat muut juhlia uutta vuotta 2014, tai miun puolestani vaikka vuotta 3098, mie näin vain oman, sydämen alla kannetun aarteeni, pienen poikani, jonka puolesta olin (ja olen) valmis kuolemaan. Ei mikään muu, kuin Taivaassa taiteltu ja Isän kädessä muotonsa saanut, voi olla näin Kallis ja Uniikki. Kiitos, Isä, unelmastani, joka on saanut kasvot ja luonteen. Tätä lasta mie siulta pyysin!