Se on täytetty.

Kysyin mummiltani tänään, että miksi siulla on päällä pelkästään mustaa?

Mummi sanoi, että pitkäperjantaina on tapana. 

Tosiaan, Pitkäperjantai.

Oltiin kokoonnuttu syömään yhdessä, 

mie olin kattanut pöytää ja tehnyt koristeita eilen yömyöhään. 

Oli paikkakortit, tulppaanit, ruoho, pieniä suklaamunia, perhe. 

Oli kaikkea, mitä päällepäin täytyykin, kuinkas muuten?

Jäin kuitenkin miettimään. 

Mummi muisti sen, minkä mie luulin muistaneeni. 

Jeesus kuoli. 

Mustaa, pelkkää mustaa. Synkkää ja pelottavaa. Esirippukin repesi.

"Isä, Sinun käsiisi minä uskon henkeni." , Hän sanoi. Ja antoi henkensä.

Hän Todella Antoi Henkensä. 

Ei siksi, että se oli kivaa, 

ei siksi että saisimme käyttää mustaa yhtenä päivänä joka vuosi,

ei edes siksi että saisimme yhden juhlapyhän lisää kalenteriin.

Siksi, että Hän rakasti. Hänen ei olisi tarvinnut. 

Mutta Hän rakasti ja siksi halusi.

Istuin sohvalla yksin. 

Herra Vauva nukkui jo meidän sängyssä. Koira nukkui hamaalla pedillään ja kilpikonnalla oli omt touhut käynnissä 500 litran lukaalissaan. Mies oli seurakunnalla.

Rakastuin tähän yksinäiseen hetkeen sohvalla, iPadista kuului laulu, 

jonka olin joskus kuullut mutta jo unohtanut. 

Nyt sen löysin. Siinä se. 

Kaikesta huolimatta Hän elää, minun takiani. että miekin saisin elää.

My Redeemer Lives.

Kummalla tahansa tavalla sitä haluaa itselleen muistuttaa, että Hän elää; 

kynttilän valossa rauhassa, ehkä liikutuksesta kyynelehtien

tai

riemusta pomppien pitkin olohuoneen lattiaa, ääneen huutaen ja värikkäästi laulaen.

Nicole C. Mullen - My Redeemer Lives

Hillsong Kids - My Redeemer Lives

Tässä molemmat versiot, voit valita omasi. Ja lukea seuraavan. 

Ei siksi, että osaat sen ulkoa, vaan siksi, että Se On Totta.

Joh. 3:16

Pääsiäinen tuli tupaan

Suklaasuita ja vihreää väriä valkoisen, harmaan ja mustan jälkeen. 

Väriä on saapunut muuallekin kotiin, piristystä ja iloa tuomaan, 

elämä taitaa sittenkin voittaa!

Herra Vauva kävi ensimmäistä kertaa virpomassa, pitihän se käydä, 

niinkuin hänen isomumminsa sanoi "nuorena on vitsa väännettävä".

Palkaksi pikkumies sai ensimmäisen Fordinsa ja Mersunsa.

 Myös kesäistä päällepamtavaa löytyi pussista! 

Suloinen oli pieni virpoja, ehkä ensi vuonna saakin kiinnitellä höyhenensä itse.

"Virvon varvon tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks, sulle vitsa, mulle palkka!"

Vai mitä? :)

Rakastan nyt. Näperrän joskus.

Ajattelin kuvitelmissani ison mahani kanssa, että äitiyslomalla, Sitten Kun Minulla On Aikaa, askartelen, näpertelen, teen nukkekodin sisustusta, ehkä väkerrän käsitöihin liittyviä onnettomia räpellyksiä... Sitten kun minulla on aikaa. Aikaa. Sitten kun. Minulla on. Minullako? Ei. Ei sittenkään. Ei minulla. Ei ole. Aikaa ei ole. Näpertelyväkertelyräpeltelyaikaa ei olekaan. Mitähän kuvittelin? Että sitten kun Millin mittainen nukkuu, sitten kun hän on tyytyväisenä leikkimatolla ja sitterissä katselemassa onnellisen äitinsä touhuja.

Enpä ottanut huomioon, että tämä lapsi tahtoo olla Elämäni Keskipiste, kohokohta jokaisessa hetkessäni. Hän haluaa huomioni jakamattomasti, hän vaatii syliä, kävelyä, yhdessä ihmettelyä niin paljon että mie itken. Ilosta, yksinäisyydestä, surusta, huolesta, alakuloisuudesta, onnesta. Tämä Herra Vauva tahtoi äitin itselleen. Kokonaan.

Kuulostaa lopullisentuskaisalta. Ei omaa aikaa? Mitä ihmettä ja kuinka kummassa tästä selviää? Asiaa olen hajoillut miehelleni, äitiyhteisölleni, ystävilleni, perheelleni, koiralleni, seinille, vessapöntölle, tyynylleni, mutta En Koskaan vauvalleni. Miten voisinkaan? Olin joskus jopa varma, että koska Oma Pieneni joutuu koliikin kourissa vaan itkemään ja mie tarvitsen siksi apuja muualta, ei hän enää tunnistaisi minua, ei ainakaan äidikseen. Luulisi, etten rakasta tai huolehdi, että hän merkitsisi miulle vain väsymystä, murhetta, itkua ja masennusta.

Mutta asiahan on niin, Herra Vauva, 

aarteeni ja silmäteräni, elämäni keskipiste 

ja oma Muru Murmelini, että sinua pyysin. 

En pyytänyt muottiin vahattua nukkea, 

en pyytänyt oppikirjavauvaa, 

en pyytäny neuvolan tädin ohjeitten mukaan kasvavaa tai kokevaa vauvaa. 

Pyysin Sinut. 

Ja Sinut sain. 

Enkä mitään muuta voisi enempää rakastaa.

Väsymys, murhe, huoli, itkut ja alakuloisuus kulkevat välillä hetkissä mukana. Mutta joka aamu kun saan herätä Maailman Kauneinpaan Hymyyn, kuulla pienet jokeltelut, vokaaliäänteet, jotka muistuttavat melko läheisestiä sanaa Äiti, nähdä ja kokea joka päivä sen, että minä keskeneräinen kuvajainen Äidistä, saan olla sinulle Kaikki... Ei tätä pysty mittamaan millään mittayksiköllä. Ehkä Taivaassa on tälle oma mittayksikkönsä? Siellähän sinutkin, Herra Vauva, tehtiin.

Joten ei haittaa enää paljoakaan, ettei ole omaa aikaa. Toki sitä toivoo ja haluaa, mutta elämä on tässä ja nyt. Ota tai jätä. Ja mie mielummin otan. Siksipä näpertelyt, joita niin mielelläni tekisin, ovat jääneet vähäisiksi. Tässä kuitenkin Herra Vauvan hiirulainen, jolle on jo peti tehtynä ja vaatekaapin runko valmiina.

Hiirulainen on Mailegin, vaihdoin kaulaliinan siniseen rusettiin. Sängyn runko ja vaatekaappi on tehty iphonen laatikosta, maalattu ja koristeltu vain. Lakana patjaan, tyynyliina ja peitto on käsinommeltu viirinauhasta ylijääneistä kankaista. Henkari on taiteltu rautalangasta. Ja ehkäpä joku päivä, kenties, hiirulainen saa oman pienen mökkinsä? Ehkäpä näpertelen mökkiin jotain Herra Vauvan kanssa, sitten joskus? Kenties.